Olen yleisesti ottaen pitänyt blogieni linjana, että en kommentoi poliittisia kysymyksiä (lukuun ottamatta terveydenhuoltoa, sotea ja Kelan linjauksia). Kuitenkin minulla on alkanut keittää yli jatkuva papatus, kiistely ja riidan hakuisuus niin valtamedioissa kuin yksityisten henkilöiden sivustoilla ja profiileissa, joten päätin rikkoa sääntöäni.

Lisähuomautuksena sanottakoon, että teksti keskittyy naisnäkökulmaiseen häirintään, koska olen kyseisen sukupuolen edustaja. Silti miehiin kohdistuva vastaavanlainen toiminta on yhtä tuomittavaa.

Tiedän otsikon olevan hyvinkin provosoiva, koska se on tarkoituksella sellaiseksi kirjoitettu. Toivon siis myös, että luette tekstini loppuun ja jaatte vasta sen jälkeen mielipiteenne asiallisesti.

Olen kuluneen puolen vuoden aikana törmännyt päivittäin käyttämissäni sosiaalisissa medioissa keskusteluun turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttopolitiikasta ylipäätään. Varsinkin "maahanmuuttokriittisiksi" itseään kutsuva joukkio halveraa vastapuolta muun muassa otsikossa mainitun tyyppisillä ilmauksilla.

Yksi karmasevampia näistä on suvakkihuora.

Jottei sanan totuus pääsisi unohtumaan, käydään siellä ihan alkujuurella. Yleisesti ottaen huoralla tarkoitetaan naispuolista henkilöä, joka ottaa maksua seksuaalisista palveluista taikka mielivaltaisella rajalla on rikkonut naiselle sopivan seksuaalisen ilmentymisen rajat. Sanaa käytetään halveeraamaan, alentamaan ja nöyryyttämään.

Suvakilla tarkoitetaan yleisesti ottaen henkilöä, joka hyväksyy ihmisen ihmisenä niin ikään karvoihin katsomatta. Tiettyjen mielipideryhmittymien edustajilta tosin usein unohtuu, että suvaitsevaisuus ei tarkoita sitä, että suvaitsevan henkilön mielestä rikokset ovat millään tavalla hyväksyttäviä.

Ehdottomasti pöyristyttävämpiä lukemiani lauseita on ne, joissa toivotaan "suvakkihuoran tulevan raiskatuksi", että mielipiteet muuttuisivat.

Mihin hävisi se Raamatustakin kuulu lausahdus: "Tehkää te heille, niin kuin tahtoisitte itsellenne tehtävän."

Nykyään (yleistäen) suomalaiset keski-ikää lähentelevät miehet ovat hyvinkin huolissaan siitä, ettei heidän "omaisuuttaan", suomalaisia naisia, vaan raiskata minkään "mamumiehen" toimesta. Oman esityksensä tueksi linkkaillaan ja kerrotaan hyvinkin puolueellista lähteistä tulevista tutkimuksista, joiden mukaan ulkomaalaisten tekemät rikokset ovat lisääntyneet. Samalla vastapuoli kuitenkin unohtaa oman käyttäytymisensä.

Suomalaiset ja Suomi ovat maailmalla surullisen kuuluisia siitä kuinka humalapäissään ihmiset ovat vihaisia, joutuvat tappeluihin ja ahdistelevat. Vastaanottokeskuksia yritetään sytyttää palamaan, ikkunia rikotaan, ikkunoista heitetään sisälle polttopulloja ja ilotulitusraketteja. Ei ole montaa vuosikymmentä siitä, kun suomalaisia lapsia lähetettiin Ruotsiin sodan jaloista, miettikää, jos ne lapset olisivat saaneet samanlaista kohtelua.

Suomalaisille naisille on kautta aikojen kerrottu, kuinka raiskaaminen/ahdistelu/ihan mikä vaan oli naisen oma vika, koska nainen pukeutui väärin tai antoi ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt antaa.

Minä olen tämän tekstin kirjoitushetkellä 17-vuotias. Seksuaalisen häirinnän ja muun ahdistavan käyttäytymisen kohteeksi olen joutunut vähintään 10-vuotiaasta. Aina tekijänä on ollut suomalainen mies, usein vähintääkin vanhalta viinalta haiseva sellainen. Milloin olkapäästäni on tarrauduttu kiinni kauppajonossa, milloin ollaan tultu kirjaimellisesti iholle. Siksi kaupungilla liikkuessani pelkoni ei ole ulkomaalainen, vaan se suomalainen, jonka omistushaluisuus ylittää toisen henkilökohtaiset rajat.

Vakavimman tapauksen kohdalla (tapahtui yläasteella, osittain liittyen kouluun) kouluni miespuolinen opettaja ja muutenkin silloisessa koulussani korkeassa asemassa toimiva henkilö sanoi hakiessani jälleen kerran oikeutta sille, että en joutuisi näkemään ahdistelijaani vähintään kerran viikossa totesi, että: "Olisit onnellinen, että se tapahtui vain kerran."

Olisit.
Onnellinen.
Että.
Se.
Tapahtui.
Vain.
Kerran.

Siis sinä suomalainen mies tai nainen, mieti ensin mitä itse olet tehnyt ja osoita syyttävä sormesi vasta sitten muihin.

Ymmärrän, että monia huolettaa Isis ja monet muut ääriliikkeet, itseänikin, mutta se ei anna mitään syytä leimata kaikkia. Minä luotan suomalaiseen poliisiin ja rikoksentorjuntaan ja uskon vahvasti, että he kykenevät heille osoitettuihin tehtäviin.

Sen sijaan, että ensi kerralla, kun bussiin nousee ulkomaalaisia, siirrät reppusi tiukasti istumaan viereiselle penkille, voisit yrittää hymyillä tuntemattomalle. Se nimittäin hymyilee takaisin. Kokeiltu on.

Minä jäin yksin.

Siihen aikaan elämäni oli lyhyitä unia, voimakasta kipua, oksentelua, itkua ja pohjamutia. Kaikki alkoi hieman ennen yhdeksännen luokan joululomaa. Ensin selässä tuntui pientä kipua, jonka pystyi helposti unohtamaan. Joululomalla kivun määrä kasvoi. Kevätlukukauden ensimmäisenä päivänä jäin kotiin, koska olo oli hyvin huono, enkä päässyt sängystä ylös.

"Surullista kyllä, on niitäkin, jotka eivät ymmärrä miten kuluttavaa jatkuva kipu on. On ikävää, että joskus sairaita ihmisiä tuomitaan siitä, jos he parempana päivänä jaksavat tehdä jotakin, vaikka yleensä eivät jaksaisikaan. Osa suuttuu, jos suunnitellut menot eivät toteudukaan – ottamatta huomioon, että kroonisesti sairas ei seuraavasta päivästään tiedä. Silloin ei voi elää elämäänsä vain muita miellyttäen. Oman jaksamisen täytyy olla etusijalla."
- Jennan blogi 

Koulussa kiersi huhuja laidasta laitaan - moniakaan en muista ja varmastikaan kaikista en ole edes kuullut. Yleisin taisi olla, että lintsaan laiskuuttani.

Alkuun kaverini pitivät yhteyttä. Päivä päivältä yhteydenpito hiipui, lopulta minä olin se, joka otin yhteyttä. Jos jaksoin.

Elämäni oli täynnä kipua.

Kun viimein biologinen lääke saatiin alkuun, oli jo maaliskuu. Sitä olivat edeltäneet loputtomilta tuntuneet kivut, kipulääkkeet ja sairaalajaksot. Aloin hiljalleen palata kouluun.

Ensin kävin koululla pikaisesti, sitten sinnittelin tunnin tai kaksi. Toisinaan selvisin lyhyen koulupäivän kokonaan. Useinmiten lähdin kuitenkin kesken päivän kotiin.

Kunnes hemoglobiinini romahti.

Nukuin, nukuin, nukuin. En välttämättä herännyt lainkaan herätyskelloon. Äitini joutui potkimaan minua päivisin ylös, etten vain nukkuisi ympäri vuorokauden.

Toukokuussa olin viimein kaikki päivät koulussa. Olin muita oppilaita runsaasti jäljessä - suoritin kaksikymmentä koetta kahdessa viikossa. Voin viimein hyvin fyysisesti, mutta lähes kaikki kaverini ja ystäväni olivat kadonneet.

Sairaus jättää helposti yksin. Kun maailma keskittyy neljän seinän ja sairaalan välille, kaipaa ystävää.

Lokakuussa kauppoihin tulivat konvehdit ja joulukalenterit ja joulukoristeet ja joululehdet. Lokakuussa? Ei kiitos. Naurattavin näky oli paikallisessa Valintaladossa, jossa halloween-tuotteet ja jouluhössötykset olivat sijoitettu vierekkäin.

Marraskuussa postilaatikosta alkoi tippua mainoksia, jotka olivat täynnä joululahjavinkkejä ja joulun supertarjouksia (, jotka eivät oikeasti ole edes tarjouksia). Marraskuussa torille pystytettiin kuusi, ja joka ainoaa paikkaa koristaa jouluvalot.

Minä en vihaa joulua. Minä vihaan sitä ennenaikaista hössötystä ja lahjapaniikkia (ja pitkiä kassajonoja ja samoja tunnista toiseen pyöriviä joululauluja). Pidän siitä joulusta, johon kuuluu porkkanoiden onkiminen karjalanpaistista ja umpihangessa (sekä umpijäässä) hautausmaalla tarpominen. Ei ennen joulukuuta jooko kiitos?

Jouluraivo sikseen, aion mennä huomenna avattavalle joulutorille ostamaan paahdettuja kastanjoita, mikäli varsin valloittava saksalainen herrasmies on tullut tänäkin vuonna niitä myymään. Saattanen koskea myös niihin ylihinnoiteltuihin pähkinöihin.

Mitä muuta minulle kuuluu? (Edellisestä postauksesta on kuukausi ja päivä...)
// Minulta löytyy Ask.fm-tili (ask.fm/Hilppu), jossa tuppaa tulemaan useammin jonkinmoisia kuulumisia.

Vasemmasta lonkasta löytyneen tulehduksen myötä lääkecombo muuttui hiukan. Metotreksaatti aloitettiin uudelleen ja syön nyt kaksi kuukautta kortisonia (, jonka johdosta oloni on kuin vesi-ilmapallolla).

Paljon muutakin kuuluu, mutta ne vaativat oikeastaan täysin omat postauksensa.

Niin, ja sinulle, joka olet täällä etsimässä virheitä tekstistäni, tässä sinulle yksi: tänä vuonna äitille ei anneta joulu lahjoja.




Tuon kirjoittaminen sattui sydämeeni. Älkööt kaivako veistä haavassani.

Reumaliitto on kampanjoinut viime aikoina kiitettävästi, melko huolestuttavankin asian puolesta. Tule-sairauksien (tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet) hoitoon erikoistuneita lääkäreitä ja hoitajia on aivan liian vähän. Arvioiden mukaan noin puolet reumatologeista siirtyy eläkkeelle vuoteen 2025 mennessä.

Tällä hetkellä 103 reumatologista noin 60 työskentelee julkisella puolella ja heistäkin moni osa-aikaisesti.

Miksi sitten ollaan huolissaan?

Tule-sairauksiin erikoistuviin koulutusohjelmiin pyrkineiden hakijoiden määrä ei kykene paikkaamaan vajetta. Tämä taas tarkoittaa, että entistä useampi tule-sairaudesta kärsivä päätyy terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Terveyskeskuslääkäreitä haukkumatta - totuus on, että vaikka terveyskeskuslääkäri osaa oivasti parantaa korvatulehduksen tai flunssan, eivät taidot usein riitä harvinaisimpien sairauksien hoitoon.

Oma taipaleeni alkoi pitkällä lääkärien ja fysioterapeuttien kierteellä. Olen ollut tuskin kahdeksan, kun niveloireita on käyty ensimmäisen kerran valittamassa paikallisessa terveyskeskuksessa. Lopulta fysioterapeutin suosituksesta äitini maksoi suolaisen hinnan yksityislääkärin vastaanotosta.

Toisaalta suolainen hinta kannatti: pääsin viimeinkin erikoislääkärin vastaanotolle ja niveloireitani ei enää yritetty selittää pelkällä yliliikkuvuudella.

Tulevaisuudessa tilanne ei tule olemaan läheskään niin hyvä. Yhtäkkiä tilanne onkin aivan päälaellaan. Potilaasta tuleekin lääkäri ja lääkäristä ymmärtämätön kuuntelija.

Tule-sairaudet tarvitsevat erikoissairaanhoitoa ja potilaat tarvitsevat asiansa osaavaa lääkäriä. Minä olen vain yksi monesta muusta, joka saattaa tulevaisuudessa olla vailla pätevää hoitoa. Reumalle kuten monelle muulle sairaudelle ei ole yhtä ainutta oikeaa hoitoa ja siksi tavitsemme alamme ammattilaisia, jotka auttavat meitä löytämään sopivan hoidon ja pysäyttämään tuhoja tekevän sairauden.

Jos verrataan viime talveen, minuun ei edes koske pahasti. Kuitenkin jokaiseen mahdolliseen koloseen, jota tuuli pääsee koskettamaan sattuu ja vihloo.

Selkään sattuu. Ja nilkkaan samaten. Varpaita ja sormia vihloo. Lonkista nyt puhumattakaan.

Vaikka yleensä ajattelen kaiken olevan kiinni tottumisesta, tänään tuntuu siltä, että kaikki kaatuu päälle. Latasin viimeiset lääkkeet dosettiin ja jääkaapissa ei ole piikkejä. En vain jaksaisi käydä apteekissa. Enkä edes haluaisi. Haluaisin olla ihan normaali nuori, sellainen, jonka suurin murhe on näyttääkö varmasti nätiltä muiden silmissä.

Tuntuu, että lääkkeet takertuvat kurkkuun isoksi inhottavaksi möntiksi. Tuntuu, että pistäminen on kerta kerralta kamalampaa.

Minä en jaksa kipua.

Kaikki kiva pitää aina suunnitella lääkkeiden ja pistämisten mukaan. Miten sitä sumplii, jos pistopäivänä olisi jotain kivaa kavereiden kanssa tiedossa? Pistääkö ennen vaiko jälkeen? Ottaako piikin mukaan? Kuitenkin tulee paha olo sen jälkeen. Mitä jos menee myöhään? Lääkkeet pitää kuitenkin ottaa ajoissa (vaihtoehtoisesti voit kärsiä migreenistä ja muusta kivasta seuraavan viikon).

Minä ihmettelen sitä, miten jotkut sanovat, että kipu ei näy naamataulustani. Tai ehkä se johtuu siitä, etteivät ne tunne minua kunnolla. Äiti erottaa kivun jo hengityksestäkin, kai se viime talvena oppi.

Minä en ole niin vahva kuin jotkut kuvittelevat minun olevan. Olen todellisuudessa melko heikko. Toisaalta ihmisten on helppo luulla vahvaksi, jos näkee minut vain koulussa koulupersoonassani. Kotipersoonani on se, joka käpertyy nurkkaan itkemään. En minä mikään superihminen ole.

Toivon huomisesta parempaa päivää. Sitä, että aamulla noustessa sängystä voi tehdä muutakin kuin inahdella kivusta. Ja, että jaksaisin hymyillä vielä hiukan enemmän.

Kuluneella viikolla olleella lääkärikäynnillä tuli puheeksi nukkumiseni ja nukkumattomuuteni. Tavallinen yö menee niin, että ensin pyörin muutaman tunnin sängyssä (ja tuskastun), lopulta nukahdan ja näen usein hyvinkin levottomia unia (toki jostakusta saattaa olla ihan mukavaa nähdä unia avaruusmatkailusta ja tulvista). Yleensä ehdin nukkua muutaman tunnin, kunnes alkaa jatkuva heräileminen, nousen istumaan, katson kelloa (joko saa herätä) ja tätä toistuu parhaimmillaan viidentoista minuutin välein.

Päivät koulussa menevät valittaessa väsymystä ja tunnit nuokkuessa jotenkuten hereillä (etenkin nimeltä mainitsemattomalla filosofian 1 -kurssilla). Koulun jälkeen olen ollut yleensä jo ihan naatti ja kotona kaikki tuntuu ihan ylitsepääsemättömän raskaalta.

Takaisin aiheeseen, eli lääkärikäyntiin. Lääkäri ehdotti sitten melatoniinia, kun en ihan kunnon unilääkkeistä ole oikein innostunut ja niitä olisi vaikea sovittaa nykyisen lääkityksen joukkoon. Käynnin jälkeen kipaisin nopeasti apteekissa hakemassa pilleripurkin ennen kuin suuntasin takaisin koululle.

Tykkään! Jo ihan muutamassa päivässä huomaa eroa virkeydessä. Jaksan puuhailla kaikkea mahdollista, enkä valita kaikille ja koko ajan väsymystä. Parasta kuitenkin on, että en pyöri pitkään sängyssä ennen kuin uni tulee ja yölläkin herään vain kertaalleen (sekin noin tuntia ennen herätystä). Unetkin ovat paljon rauhallisempia, enkä välttämättä näe unia ollenkaan (ihan kivaa vaihtelua murhien todistamiselle ja kaikelle muulle yhtä vilkkaalle).

Olen nääs innostunut taas hiukan enemmän kirjoittelemaan, mutta kertakos tuota.

Kepeistä on tullut aikojen saatossa tuttu kulkupeli, joten ajattelin näin perjantain kevennykseksi kirjoitella ylös muutamia koomisia ja ei-niin-koomisia tilanteita, joita tulee vastaan apujalkojen kanssa liikkuessa. (Se ei sitten oikeasti tarkoita, että mulkoilisin ihmisiä bussissa.)

1. Ihmisten mulkoileminen ruuhkabussissa. Bussi aivan täysi, ei ainuttakaan paikkaa jäljellä. Yrität näyttää vielä hieman sairaammalta kuin oikeasti olet. Saat takuuvarmasti istumapaikan.
2. Ovien avaaminen. Erityistä koomisuutta aiheuttaa Tyllin painava ulko-ovi. Ensin voimainkoitos sitä avatessa, sen jälkeen yritetään olla uusi Usain Bolt ja ehtiä ovenraosta sisälle. (Sillä, että minä mitään apua kaipaisin.)
3. Kouluruokailut. Kamalampaa tämä oli vielä yläasteella, kun piti nurista aina joku kaveri auttamaan. Nykyään keittiöhenkilökunta auttaa, mutta silti se on aina yhtä kiusallista ohitella ruuhkaisimmissa ruokajonoissa.
4. Portaiden kiipeäminen. Jos se oli kamalaa jo Urheilupuistossa, se on nykyään ihan hirveää. Perjantaisin on kaikkein kamalinta, kun heti aamulla pitää kiivetä neljänteen kerrokseen ranskan tunnille (joo joo, oli oma valinta tulla kouluun, jossa ei tunneta käsitettä hissi).
5. Kaupassa käyminen. Kärryjä ei voi työntää ja ostoskoria on vaikeaa kantaa. Äläkä missään nimessä erehdy sille kapeimmalle käytävälle ruuhka-aikaan tai tiputat jokaisen tuotteen hyllyltä.
6. "Tarviitko apua?" En. En tietenkään. Muuten vaan tässä kiroilen. Ja silti suusta pääsee: "En tarvii."
7. Haba kasvaa. Ne edellä mainitut portaat. Kämpillekin pääsee kiipeämällä neljänteen kerrokseen ilman hissiä.
8. Tykkiläiset tuntee käsitteen: peiliaula (muille selvennettäköön, että varsinkin silloin, kun johonkin on kiire, siellä on varmasti ahdasta). Varsinkin pitkällä välkällä ja kotiin päästessä ei varmana pääse kulkemaan. Enkä edes kehtaa murista, että latua perkele.
9. Opettajat, jotka potkii lattialle asetettuja keppejä poikkeksetta kulkiessaan paikkani ohitse. Hei, en mä turhaan puhu ansoittamisesta. (Osuttuaan ne pahoittelee aina kuin olisivat potkaisseet jalkaani.)
10. Tien tukkiminen. Toisaalta, naurattaa kulkea suojatiellä pahimissa aamu- ja iltapäiväruuhkissa, kun parhaimmillaan onnistuu pysäyttämään parin-kolmen kaistan liikenteen. Olkaa hyvä vaan.

 Leppoisaa viikonloppua!